Sosiaalisesta ulottuvuudesta toisiin maailmoihin

Ne meistä, jotka elävät niin sanotussa reaalimaailmassa, ovat tottuneet hahmottamaan ympäristöä neljän ulottuvuuden kautta: pituuden, leveyden, syvyyden ja ajan. Oma paikka maailmankaikkeudessa löytyy yleensä näitä elementtejä pallottelemalla.

Viime viikon Brysselin matkan aikana TELAmiehen aika-avaruus kaareutui omituisesti. En tiedä johtuiko se ydineurooppalaiseen lounaaseen rouhittujen huhtasienien jäämistä yhdistettynä hotellihuoneessa töllöttämäni Star Trek Into Darkness -elokuvan kvanttisulkeisiin.

Aika ainakin häviää tarkkaillessa sydäneuroopan pulssia. Tapaamisia ja kokouksia on minuuttiaikataulun mukaan. Lisäksi kaupungin logistiikka asettaa rajoitteita, sillä vaikka tiedät koordinaatit, päivä loppuu yleensä kesken. Näppäimistön reunallekin voi hukkua. Informaatiovirran perkaamisessa vierähtää tuokioita, kotvia ja toveja.

Joidenkin teoreettisen fysiikan käsitysten mukaan oman maailmamme ulkopuolella sijaitsevia ulottuvuuksia ja näissä sijaitsevia rinnakkaistodellisuuksia voi olla jopa rajattomasti. Ei olekaan enää kerettiläistä sanoa, että Brysseli on kuin toinen maailma, sillä komissio julkisti eilen (2.10.2013) itsekin uuden ulottuvuuden tiedonannon. 

Euroopassa on menty velkakriisin aikana talous edellä, jolloin niukkuusdoktriinin sosiaaliset seuraukset ovat jääneet vähemmälle seurannalle. Talous- ja rahaliiton sosiaalinen ulottuvuus on ollut EU-politiikan agendalla jo jonkin aikaa. Se on ollut mukana sen tiekartan piirtäjäksi valikoituneen Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan Herman Van Rumpuyn remmin esityksissä. Komissiollakin on oma pitkän aikavälin pohjapiirustuksensa EMU:n tulevaisuudesta, jossa vedetään myös sosiaalipoliittisia viivoja.

Aina työmarkkinaosapuolista lähtien, sosiaalisen ulottuvuuden käsite on juuri sitä, mitä eri tahot haluavat siinä nähdä. Yhteistä on usein sosiaalipolitiikan alaan kuuluvien kysymysten nykyistä suurempi painoarvo.

EMUn sosiaalisen ulottuvuuden rakentaminen korostaa jäsenvaltioiden ja EU:n toimivaltaan liittyviä jännitteitä. Sosiaalipolitiikka, kuten sosiaali- ja työllisyysasiat kuuluvat pääasiassa jäsenvaltioiden vastuulle. Varsinkin eläketurva on kansallisen päätöksenteon ytimessä. Kysymys kuuluukin: kuinka pitkälle voidaan mennä ilman perussopimusten uusimista?

Ei kovin pitkälle, sillä vaikka tiukentunut julkisten talouksien valvonta ja ohjaus on jo kaventanut kansallista liikkumavaraa myös sosiaalipolitiikassa, on suurempi yhteisvastuullisuus ja "fiskaalinen unioni" vielä kaukaista utopiaa. Ne ovat kuitenkin mukana pitkän aikavälin visioissa. Eri maiden sosiaalipolitiikka on muodostunut jokaisen omista lähtökohdista.

Jotain kertoo sekin, että komission nettisivuilla kirjallisuuspalkinnon saajista kertonut uutinen painettiin isommalla kuin sosiaalisen ulottuvuuden tiedonanto. Tämä kuvaa myös aloitteen pohjustajan (EMPL) painoarvoa suhteessa muihin komission pääosastoihin, lähinnä talouden ja rahoituksen pääosastoon. Tiedonannon kolmessa lyhyen aikavälin tavoiteessa ei ole konkretiaa aidoista yhteisvastuullisuuden elementeistä, rajat ylittävistä talousshokkien suhdannetasaajista tai merkittävien talousuudistusten etukäteisarvioinnista. 

Hienoa (ja harvinaista) oli, että jäsenvaltioiden toimivalta tunnustettiin suhteellisen vahvalla tavalla. Suunnitelmiin kuuluu myös, että työmarkkinaosapuolet otettaisiin paremmin mukaan vuotuiseen talouden ohjausjaksoon ja maakohtaisten suositusten muotoiluun sekä EU-tasolla että kotimaassa. Mukana olisivat ne, joiden tontille monet Eurooppalaisen lukukauden teemat epäilemättä osuvat.

Sosiaalipolitiikan tuottamaa lopputulosta halutaan jatkossa mitata entistä tarkemmin. Tähän on monessa kriisimaassa varmasti inhimillisesti perusteltu tarve. Työllisyyttä, köyhyyttä ja tulonjakoa koskevia mittareita aiotaan ottaa nykyistä merkittävämmällä painolla talouden ohjausjaksoon, jopa makroekonomisen epätasapainon tarkkailun yhteyteen. Niiden rikkomisesta ei kuitenkaan toistaiseksi ole seuraamassa sanktioita.

Etukäteen kohuttu kansallisten talousuudistusten etukäteistarkastus EU-tasolla (ex-ante) on toivottavasti menossa jatkossa jo olemassa oleviin EU:n poliittisiin prosesseihin, joissa keskityttäisiin tietojen keräämiseen ja parhaiten käytäntöjen vaihtamiseen. Subsidiariteetille tulisi näin ollen vahva tuki ja merkittävien uudistusten arviointiin ei sisältyisi talouskurin kaltaisia sääntelyn elementtejä, mikä olisi enemmän kun lohdullista.

 

"Neljännen valtakunnan" vieraana osa II

                              "Down the rabbit hole" eli komission portista sisään


Lupaukset ovat niin kuin lapsia: helppoja tehdä, mutta vaikeita toimittaa maailmaan. Viime viikolla lupaamani blogiteksti pullahtaakin vasta nyt ulos. Onnellisen ja voipuneen virtuaali-isän seuraava tuotos on jo pilkkeenä silmäkulmassa.

Toissaviikkoinen Brysselin visiitti tosiaan tuotti monenlaisia tuliaisia. Erityisesti tapaamiset useamman komission pääosaston kanssa, Suomen pysyvässä edustustossa, palkasaajien edustustossa ja työeläkealan Eurooppalaisen edunvalvonnan heimosoturien päämajassa eli AEIP:n toimistolla toivat lisävalaistusta muuten niin hämärään eurokraattien hallinnoimaan rinnakkaistodellisuuteen.

Eläkealaa suoraan ja epäsuorasti koskevaa kirjallista matskua tulee EU-lähteistä ovista ja ikkunoista. Valkoinen kirja eläkkeistä edustaa ensimmäistä ja tiukentuva budjettikuri sekä talouskoordinaatio jälkimmäistä.  

Paperisodanjulistus ja 2000-luvun sosiaalipolitiikkaa Euroopasta

Pitää tietää, mitkä akkunat jättää auki ja mitkä kiinni. Muuten tietokone huutaa hoosiannaa eurofraasien sedimentoituessa c-levylle. Totuus lienee jossain takki auki avoimuuden ja itsesuojelun välimaastossa: kaikkea on seurattava. 

Suomessa implementoidaan nyt budjettikehysdirektiiviä ("six pack"), joka mm. velvoittaa jäsenmaat toimittamaan ajantasaista tietoa julkisen talouden tasapainosta ja parantamaan monivuotista budjettisuunnittelua kehyksillä. Työeläkkeet kuuluvat kansantaloudentilinpidossa julkisen sektoriin. Kuukausitasoiseksi suunniteltu raportointi tuntuu suhteellisen stabiililla eläkealalla ylilyönniltä ja varsinaiselta paperisodanjulistukselta.
 
Velkakriisin varjo ulottuu jäsenvaltioiden "oman" sosiaalipolitiikan ylle. Jos jäsenvaltio poikkeaa julkisen talouden rakenteellisen alijäämän tavoitteista (vakaus- ja kasvusopimuksen johdannaiset), altistaa se itsensä aina komission ohjaukselle. Sosiaalipolitiikan avoimen koordinaation merkitys vähenee jatkossa entisestään. Sosiaalipolitiikkaan, kuten I-pilarin eläkkeisiin, vaikuttaa jatkossa sitäkin enemmän komissiovetoinen talouskuri sekä EU-ohjausjakso.

Komission vihreä kirja pitkäaikaissijoittamisesta

Bryssel on kyllääntynyt lobbareista. TELAmiehen kanssa samoja eläketurvan juoksuhautoja – tosin koko Euroopan tasolla – ryynää AEIP eli paritaaristen sosiaaliturvainstituutioiden yhdistys. Paritaarisuus on vain hienompi sana työmarkkinaosapuolten (työntekijät ja työnantajat) hallinnoimille järjestelmille. Tällainen on suomalainen ansioperusteinen työeläkemallikin.

AEIP:n toimistolla kuulimme komission sisämarkkinat ja palvelut pääosaston edustajalta tulevasta pitkäaikaissijoittamista koskevasta vihreästä kirjasta. Komissio julkaisee vihreän kirjan, kun se on havainnut ongelman ja haluaa tuoda tämän keskusteluun. Valkoinen kirja taas sisältää komission viitoittaman tien ongelma ratkaisuun. Pitkän aikavälin sijoittamisen vihreä kirja julkaistaan näillä näkymin vielä loppuvuonna 2012.

On hienoa, komission tutkan havaitsemaa ongelmaa ei kehystetä liian tarkasti, vaan kaikilta asianosaisilta halutaan mahdollisimman vapaita mielipiteitä. Lopulta emme saaneet mitään määritystä siitä, mitä pitkäaikaissijoittamisella tarkoitetaan: sijoitustuotteita, sijoittajia itseään, aikaperspektiiviä? Hämmästykseni lähenteli Liisa Ihmemaassa -tyyppistä tunnetta, jossa arkijärjen logiikka katoaa ja absurdi tulee tilalle.

Institutionaaliset eläkerahastot ja -sijoittajat ovat pitkän aikavälin sijoittajia. Tämä on triviaalia, kun otetaan huomioon rahoituksen kohde: kyse on elinkaarisäästämisestä pisimmällä mahdollisella aikavälillä. Sijoituskohteet vaihtelevat, mutta kaikki tavoittelevat tuottoa pitkällä aikavälillä. Mutta muuttuuko mikä tahansa sijoitusinstrumentti pitkäaikaiseksi, jos sitä vain omistetaan pitkään?

TELAmies tekee nyt sivistyneen arvauksen siitä, mihin suuntaan institutionaalisten sijoittajien panoksia halutaan suunnata. Itse asiassa useista lähteistä (Eurooppa 2020, "two pack" -säädöshanke) puskee esiin työpaikkoja ja kasvua luovien julkisten investointien lisääminen Euroopassa. EU:n alueelle suunnatut infrastruktuurisijoitukset ja -hankkeet ovat selkeästi toivottavia sekä parlamentin että komission näkökulmasta. Eri asia on, ovatko ne myös tuottavia pitkäaikaissijoituksia eläkerahastojen ja -sijoittajien vinkkelistä.