Sosiaalisesta ulottuvuudesta toisiin maailmoihin

Ne meistä, jotka elävät niin sanotussa reaalimaailmassa, ovat tottuneet hahmottamaan ympäristöä neljän ulottuvuuden kautta: pituuden, leveyden, syvyyden ja ajan. Oma paikka maailmankaikkeudessa löytyy yleensä näitä elementtejä pallottelemalla.

Viime viikon Brysselin matkan aikana TELAmiehen aika-avaruus kaareutui omituisesti. En tiedä johtuiko se ydineurooppalaiseen lounaaseen rouhittujen huhtasienien jäämistä yhdistettynä hotellihuoneessa töllöttämäni Star Trek Into Darkness -elokuvan kvanttisulkeisiin.

Aika ainakin häviää tarkkaillessa sydäneuroopan pulssia. Tapaamisia ja kokouksia on minuuttiaikataulun mukaan. Lisäksi kaupungin logistiikka asettaa rajoitteita, sillä vaikka tiedät koordinaatit, päivä loppuu yleensä kesken. Näppäimistön reunallekin voi hukkua. Informaatiovirran perkaamisessa vierähtää tuokioita, kotvia ja toveja.

Joidenkin teoreettisen fysiikan käsitysten mukaan oman maailmamme ulkopuolella sijaitsevia ulottuvuuksia ja näissä sijaitsevia rinnakkaistodellisuuksia voi olla jopa rajattomasti. Ei olekaan enää kerettiläistä sanoa, että Brysseli on kuin toinen maailma, sillä komissio julkisti eilen (2.10.2013) itsekin uuden ulottuvuuden tiedonannon. 

Euroopassa on menty velkakriisin aikana talous edellä, jolloin niukkuusdoktriinin sosiaaliset seuraukset ovat jääneet vähemmälle seurannalle. Talous- ja rahaliiton sosiaalinen ulottuvuus on ollut EU-politiikan agendalla jo jonkin aikaa. Se on ollut mukana sen tiekartan piirtäjäksi valikoituneen Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan Herman Van Rumpuyn remmin esityksissä. Komissiollakin on oma pitkän aikavälin pohjapiirustuksensa EMU:n tulevaisuudesta, jossa vedetään myös sosiaalipoliittisia viivoja.

Aina työmarkkinaosapuolista lähtien, sosiaalisen ulottuvuuden käsite on juuri sitä, mitä eri tahot haluavat siinä nähdä. Yhteistä on usein sosiaalipolitiikan alaan kuuluvien kysymysten nykyistä suurempi painoarvo.

EMUn sosiaalisen ulottuvuuden rakentaminen korostaa jäsenvaltioiden ja EU:n toimivaltaan liittyviä jännitteitä. Sosiaalipolitiikka, kuten sosiaali- ja työllisyysasiat kuuluvat pääasiassa jäsenvaltioiden vastuulle. Varsinkin eläketurva on kansallisen päätöksenteon ytimessä. Kysymys kuuluukin: kuinka pitkälle voidaan mennä ilman perussopimusten uusimista?

Ei kovin pitkälle, sillä vaikka tiukentunut julkisten talouksien valvonta ja ohjaus on jo kaventanut kansallista liikkumavaraa myös sosiaalipolitiikassa, on suurempi yhteisvastuullisuus ja "fiskaalinen unioni" vielä kaukaista utopiaa. Ne ovat kuitenkin mukana pitkän aikavälin visioissa. Eri maiden sosiaalipolitiikka on muodostunut jokaisen omista lähtökohdista.

Jotain kertoo sekin, että komission nettisivuilla kirjallisuuspalkinnon saajista kertonut uutinen painettiin isommalla kuin sosiaalisen ulottuvuuden tiedonanto. Tämä kuvaa myös aloitteen pohjustajan (EMPL) painoarvoa suhteessa muihin komission pääosastoihin, lähinnä talouden ja rahoituksen pääosastoon. Tiedonannon kolmessa lyhyen aikavälin tavoiteessa ei ole konkretiaa aidoista yhteisvastuullisuuden elementeistä, rajat ylittävistä talousshokkien suhdannetasaajista tai merkittävien talousuudistusten etukäteisarvioinnista. 

Hienoa (ja harvinaista) oli, että jäsenvaltioiden toimivalta tunnustettiin suhteellisen vahvalla tavalla. Suunnitelmiin kuuluu myös, että työmarkkinaosapuolet otettaisiin paremmin mukaan vuotuiseen talouden ohjausjaksoon ja maakohtaisten suositusten muotoiluun sekä EU-tasolla että kotimaassa. Mukana olisivat ne, joiden tontille monet Eurooppalaisen lukukauden teemat epäilemättä osuvat.

Sosiaalipolitiikan tuottamaa lopputulosta halutaan jatkossa mitata entistä tarkemmin. Tähän on monessa kriisimaassa varmasti inhimillisesti perusteltu tarve. Työllisyyttä, köyhyyttä ja tulonjakoa koskevia mittareita aiotaan ottaa nykyistä merkittävämmällä painolla talouden ohjausjaksoon, jopa makroekonomisen epätasapainon tarkkailun yhteyteen. Niiden rikkomisesta ei kuitenkaan toistaiseksi ole seuraamassa sanktioita.

Etukäteen kohuttu kansallisten talousuudistusten etukäteistarkastus EU-tasolla (ex-ante) on toivottavasti menossa jatkossa jo olemassa oleviin EU:n poliittisiin prosesseihin, joissa keskityttäisiin tietojen keräämiseen ja parhaiten käytäntöjen vaihtamiseen. Subsidiariteetille tulisi näin ollen vahva tuki ja merkittävien uudistusten arviointiin ei sisältyisi talouskurin kaltaisia sääntelyn elementtejä, mikä olisi enemmän kun lohdullista.

 

Gallian kukon kynintä

                                                    Auriksen autopsia


TELAmies palaa aina tummapaahteisen mestarinsa luokse: kaakaopavun. Tuliaiseni takavarikoitiin Brysselin lentokentällä. Pommiseulan täytyy olla tiheä, kun purkitettu suklaalevite jää haaviin. Olen kuullut belgialaisten suklaakonglomeraattien tuotannon terveyshaitoista, mutta ei kai kyse ole hengenvaarasta? Turvahenkilö kertoi, että saalis jaetaan kodittomille. Hyvä niin, sillä ei pelkällä sopalla kukaan pärjää: herkullinen praline hoivaa sielua.

Ulostautuessani kentältä joutuisan liukutason kuljettamana, näkökenttääni osui jotain järkyttävää. Hangaarin keskellä möllötti halkaistu Auris. Mainosmaakarin suorittaman ruumiinavauksen uhriksi joutuneen uuden automallin varhaiseläkereitille navigoitu serkku eli "uskollinen Auris" kotiparkkipaikalla olisi pakahtunut korinsa alla – väristyksiä.

Suomalaisen työeläkejärjestelmän Eurooppa-tason viiteorganisaation AEIP:n kokoukseen oli saatu vierailijoita komission Talouden ja rahoituksen (ECFIN) sekä Työllisyys-, sosiaali- ja tasa-arvoasioiden (EMPL) pääosastoilta. 

Edellisen postauksen jälkeen näyttäisi nyt siltä, että Suomen saamissa maakohtaisissa suosituksissa esiintynyt maininta vanhuuseläkkeen alaikärajan sitomisesta eliniänodotteeseen olisi muuttumassa muotoon: ikä tai eläkkeen taso suositellaan sitomaan eliniänodotteen kehitykseen – elinaikakerroinhan meillä oli jo. Jäsenvaltiot ovat tänä vuonna tukeneet toistensa muutosehdotuksia neuvostossa huomionarvoisesti. 

Ei ole jäänyt epäselväksi, että komissiossa ollaan kiinnostuneita eläkkeistä julkisten talouksien kestävyyden näkökulmasta. Rittävyys on suosituksissa unohdettu. Jäsenvaltioissa pakkaa sekoittaa vielä se, miten asioista lopulta päätetään. Partteja ei ole huomioitu koko lukukauden prosessissa.

Talousohjaus puuttuu asioihin, jotka menneisyydessä kuuluivat tiukemmin jäsenvaltioiden toimivaltaan. Mitään pyhiä rajoja ei enää ole sosiaaliturvankaan kohdalla. Omituisia ovat ne suositukset, joihin yhdelläkään valtion johdolla ei ole todellista vaikutusvaltaa, esim. kansantalouden viennin rakenteen monipuolistaminen. 

Élysée-palatsissa meni virheetön maitokahvi väärään kurkkuun Ranskan maakohtaisten suositusten kohdalla. Eläkkeiden osalta komission suositukset menivät yksityiskohtiin mm. eläkemaksujen kohdalla ja itseasiassa hieman toiseen suuntaan kuin maassa eläkeasioita fundeerannut "eläkepaneeli" oli ohjeistanut.

Kun yhteisesti sovituista talouskoordinaation säännöistä livetään, suositusten luonne muuttuu. Ranskalle annettiin kuuden muun jäsenvaltion kanssa tänäkin vuonna jälleen lisäaikaa täyttää julkisen talouden "absoluuttiset" vajekriteerit ja keskipitkän aikavälin tavoite (MTO). Tässä ei ole mitään uutta. Näin on toimittu aina ennenkin vanhassa vakaus- ja kasvusopimuksessa. Nyt olisi enemmän puuttumisen mahdollisuuksia – sanktioitakin. Belgia itse asiassa vältti sakot vain täpärästi, oikeastaan armosta.

Budjettikurin rikkomisella pitää olla hintansa myös suurten jäsenvaltioiden kohdalla. Tätähän Suomikin korostaa joka käänteessä, viimeksi valtioneuvoston EU-selonteossa: säännöt on tehty noudatettaviksi. Hollande kiirehti heti kommentoimaan, että omat vajeet ja komission kujeet on huomattu ja homma hoidetaan, mutta Ranska haluaa itse päättää miten. Jos Gallialla on ylpeytensä, niin muilla on ennakkoluuloja.

Miljardipilkintää heikoilla jäillä

Pilkkiminen on tähän vuoden aikaan jo hieman riskaabeli harrastus. Auton ikkunasta voi silti nähdä röykkiöittäin pettävälle jäälle ja kevätaurinkoon unohtuneita haalarikeskittymiä. Olen sen verran mukavuudenhaluinen, että jäät on mukavia grogilasissa, mutta muuten ei. Toisenlainen pilkkiminen sen sijaan on TELAmiehellekin tuttu ilmiö: seminaaripilkkiminen. 

Ei niin, että itse antautuisin kokouksissa silmäluomien lepuuttamiselle, mutta omilla luennoillakin tapaa joskus pilkkimoodissa olevia – onneksi harvemmin. Jokainen tietysti toivoo, että oma show olisi sen verran valovoimainen, että uni ei houkuttelisi, mutta pitkän päivän iltana pieni herpaantuminen on oikeastaan jokamiehenoikeus.

Kokemukseni mukaan harrastus on suosittu myös muualla europilkkimisen muodossa. Viime viikolla nähtiin EU:n parlamentissa kuitenkin toisenlainen tajunnan herpaantuminen, kun varapuhemies Georgios Papastamkos pyörtyi kesken EU:n budjettikiistan ja maatalousrahojen käsittelyn. Kyseessä ei ollut ns. pystypilkki. Plenaarisessio otti epäilemättä koville valtapolitiikan ja rahapanostusten kohdentumisen ristipaineessa. Parlamentti ei toistaiseksi hyväksynyt ehdotettua pitkän aikavälin menokehystä.

Viikko sitten tehtiin myös muita "kovan kaliiberin" päätöksiä, kun yhteisesti sovittuja hyvän taloudenpidon sääntöjä uudistettiin jälleen. Kyseessä oli tietysti sopu Two-pack -asetuksista, joiden lopullinen lainopillinen muotoilu on tosin vielä neuvoston sinettiä vailla. Kotimaisessa yleisössä on tämän uudistuksen osalta vaivuttu varsinaisiin miljoonapilkki-tunnelmiin vai pitäisikö puhua miljardipilkinnästä? 

Säädöspaketin sivuun nivottiin parlamentissa myös komission nimeämän asiantuntijaryhmän perustaminen, jonka tarkoituksena on tutkia osittaiseen yhteisvastuuseen siirtymistä siltä osin, kun maan julkinen velka ylittää 60 prosenttia bkt:sta. Jo vakaus- ja kasvusopimuksen mukaan valtion velka ei saa ylittää tätä maagista lukua, mutta harvat ovat sitä noudattaneet. Voidaan miettiä, mitä kannustinvaikutuksia tällä olisi velan ottoon...

Tällä kertaa talouskoordinaatio eteni normaalin lainsäädäntömenettelyn eikä poliittisen sopimisen kautta, joka oli virkistävää. Mitä sovittiin ja miten, on näin läpinäkyvämpää. Uudet säännökset rakentavat Vakaus- ja kasvusopimuksen sekä sen päivitysten päälle. Talouskurivaatimuksista ei hevin saa irti keynesiläistä ideologiaa. Elvytysvarasta onkin väännetty viime viikkoina peistä erään komissaarin ja erään nobelistin välillä. 

Euroalueen jäsenvaltioiden budjettien seuranta vahvistuu eli valvontaa sekä ohjausmekanismeja lisätään. Two-packin budjettiseuranta on ennaltaehkäisevää siinä mielessä, että se koskee aivan kaikkia eurossa mukana olevia valtioita. Lisäksi ongelmiin ajautuneiden maiden valvontaa lisätään ja menettelytapoja selkeytetään.

Jo ensi vuodesta eteenpäin euroalueen jäsenvaltiot toimittavat aina lokakuun 15. päivään mennessä budjettisuunnitelmansa tulevalle vuodelle ja komission punakynän alle. Budjetit syynätään marraskuun loppuun mennessä. Komissio myös konsultoi jäsenvaltioita toivotuista korjaustoimenpiteistä, jos sovittuja julkisen talouden tavoitteita rikotaan – ja niitähän rikotaan.

Budjettivedosten aikaraja kulkee vuoden lopussa, jonka jälkeen pyörähtää taas käyntiin eurooppalainen lukukausi eli ohjausjakso (tammi-kesäkuu). Brysselin kirjekurssille lähetettäviä budjettisuunnitelmia tarkistetaan vakaus- ja kasvusopimuksen pohjalta, jolloin toistuvissa ennaltaehkäisevien tavoitteiden tai liiallisten alijäämien tapauksissa sanktiona on rahallisia talletuspakkoja, lopulta sakkoja. Niissä mitataan myös rakenteellista alijäämää, johon lasketaan mukaan mm. työeläkerahastojen jäämä.

Avainkysymys on, miten säädöksiä rikottaessa päästään takaisin kestävälle uralle? Vakavien alijäämien tapauksissa voidaan vaatia rakenteellisiakin uudistuksia, jotka ylittävät pelkän budjettitarkastelun! Käytännössä kyse on kansallisten ja komission ratkaisutapojen sekä niiden taustalla olevien ideologioiden yhteensovittamisesta. Myös jäsenvaltioiden "vertaistuella" neuvostossa on merkitystä suositusten kohdalla. Parlamentin näkökulmasta mahdollisilla leikkauslistoilla ei saisi taittaa orastavan talouskasvun mahdollisuuksia eikä puuttua olennaisiin sosiaalisiin investointeihin. 

Kuuminta hottia eurojargonissa onkin tällä hetkellä talous- ja rahaliiton sosiaalisen ulottuvuuden fundeeraus. Siihen liittyy myös yhteisvastuullisuuden lisääminen ja jäsenvaltioiden väliset solidaarisuuden osoitukset. Kun talous- ja rahaliitto syvenee, miten koordinoidaan jäsenvaltioiden erilaisia sosiaaliturvamalleja? Tästä lisää jo seuraavassa blogitekstissä...  

"Neljännen valtakunnan" vieraana osa II

                              "Down the rabbit hole" eli komission portista sisään


Lupaukset ovat niin kuin lapsia: helppoja tehdä, mutta vaikeita toimittaa maailmaan. Viime viikolla lupaamani blogiteksti pullahtaakin vasta nyt ulos. Onnellisen ja voipuneen virtuaali-isän seuraava tuotos on jo pilkkeenä silmäkulmassa.

Toissaviikkoinen Brysselin visiitti tosiaan tuotti monenlaisia tuliaisia. Erityisesti tapaamiset useamman komission pääosaston kanssa, Suomen pysyvässä edustustossa, palkasaajien edustustossa ja työeläkealan Eurooppalaisen edunvalvonnan heimosoturien päämajassa eli AEIP:n toimistolla toivat lisävalaistusta muuten niin hämärään eurokraattien hallinnoimaan rinnakkaistodellisuuteen.

Eläkealaa suoraan ja epäsuorasti koskevaa kirjallista matskua tulee EU-lähteistä ovista ja ikkunoista. Valkoinen kirja eläkkeistä edustaa ensimmäistä ja tiukentuva budjettikuri sekä talouskoordinaatio jälkimmäistä.  

Paperisodanjulistus ja 2000-luvun sosiaalipolitiikkaa Euroopasta

Pitää tietää, mitkä akkunat jättää auki ja mitkä kiinni. Muuten tietokone huutaa hoosiannaa eurofraasien sedimentoituessa c-levylle. Totuus lienee jossain takki auki avoimuuden ja itsesuojelun välimaastossa: kaikkea on seurattava. 

Suomessa implementoidaan nyt budjettikehysdirektiiviä ("six pack"), joka mm. velvoittaa jäsenmaat toimittamaan ajantasaista tietoa julkisen talouden tasapainosta ja parantamaan monivuotista budjettisuunnittelua kehyksillä. Työeläkkeet kuuluvat kansantaloudentilinpidossa julkisen sektoriin. Kuukausitasoiseksi suunniteltu raportointi tuntuu suhteellisen stabiililla eläkealalla ylilyönniltä ja varsinaiselta paperisodanjulistukselta.
 
Velkakriisin varjo ulottuu jäsenvaltioiden "oman" sosiaalipolitiikan ylle. Jos jäsenvaltio poikkeaa julkisen talouden rakenteellisen alijäämän tavoitteista (vakaus- ja kasvusopimuksen johdannaiset), altistaa se itsensä aina komission ohjaukselle. Sosiaalipolitiikan avoimen koordinaation merkitys vähenee jatkossa entisestään. Sosiaalipolitiikkaan, kuten I-pilarin eläkkeisiin, vaikuttaa jatkossa sitäkin enemmän komissiovetoinen talouskuri sekä EU-ohjausjakso.

Komission vihreä kirja pitkäaikaissijoittamisesta

Bryssel on kyllääntynyt lobbareista. TELAmiehen kanssa samoja eläketurvan juoksuhautoja – tosin koko Euroopan tasolla – ryynää AEIP eli paritaaristen sosiaaliturvainstituutioiden yhdistys. Paritaarisuus on vain hienompi sana työmarkkinaosapuolten (työntekijät ja työnantajat) hallinnoimille järjestelmille. Tällainen on suomalainen ansioperusteinen työeläkemallikin.

AEIP:n toimistolla kuulimme komission sisämarkkinat ja palvelut pääosaston edustajalta tulevasta pitkäaikaissijoittamista koskevasta vihreästä kirjasta. Komissio julkaisee vihreän kirjan, kun se on havainnut ongelman ja haluaa tuoda tämän keskusteluun. Valkoinen kirja taas sisältää komission viitoittaman tien ongelma ratkaisuun. Pitkän aikavälin sijoittamisen vihreä kirja julkaistaan näillä näkymin vielä loppuvuonna 2012.

On hienoa, komission tutkan havaitsemaa ongelmaa ei kehystetä liian tarkasti, vaan kaikilta asianosaisilta halutaan mahdollisimman vapaita mielipiteitä. Lopulta emme saaneet mitään määritystä siitä, mitä pitkäaikaissijoittamisella tarkoitetaan: sijoitustuotteita, sijoittajia itseään, aikaperspektiiviä? Hämmästykseni lähenteli Liisa Ihmemaassa -tyyppistä tunnetta, jossa arkijärjen logiikka katoaa ja absurdi tulee tilalle.

Institutionaaliset eläkerahastot ja -sijoittajat ovat pitkän aikavälin sijoittajia. Tämä on triviaalia, kun otetaan huomioon rahoituksen kohde: kyse on elinkaarisäästämisestä pisimmällä mahdollisella aikavälillä. Sijoituskohteet vaihtelevat, mutta kaikki tavoittelevat tuottoa pitkällä aikavälillä. Mutta muuttuuko mikä tahansa sijoitusinstrumentti pitkäaikaiseksi, jos sitä vain omistetaan pitkään?

TELAmies tekee nyt sivistyneen arvauksen siitä, mihin suuntaan institutionaalisten sijoittajien panoksia halutaan suunnata. Itse asiassa useista lähteistä (Eurooppa 2020, "two pack" -säädöshanke) puskee esiin työpaikkoja ja kasvua luovien julkisten investointien lisääminen Euroopassa. EU:n alueelle suunnatut infrastruktuurisijoitukset ja -hankkeet ovat selkeästi toivottavia sekä parlamentin että komission näkökulmasta. Eri asia on, ovatko ne myös tuottavia pitkäaikaissijoituksia eläkerahastojen ja -sijoittajien vinkkelistä.