Usko on luja luottamus

"Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy." Hebr.11:1-10

Pelolla on kiva myydä ihmisille juttuja. Herätetään primääritunteita uhkakuvilla ja ärsykkeillä, joilla saadaan aivot ylikellottumaan. Luonto avittaa meitä näin hengissäpysymisen jalossa taidossa. Sitten tarjotaan helpotusta ratkaisun muodossa. Kyse on manipulaatiosta, joka kiihottaa kuluttajan ostohalut kliimaksiin.

Voisin viitata tässä kohtaa jokin aika sitten ilmestyneeseen pankkiiriliikkeen tutkimukseen, jossa ihmiset ennakoivat elintasonsa laskua eläkkeelle ollessa ja epäilevät työeläkkeen kykyä kattaa kaikki elinkustannukset, en kuitenkaan tee sitä. Markkinointipyrähdyksiä tulee aina uusien asiamiessopimusten, tuoteinnovaatioiden ja viime vuosina erityisesti veromuutosten vanavedessä.

Edelleen voisin jatkaa kyseisen hutkinnan tavasta jättää osa tuloksista julkaisematta ja raportoida vain osa vastausvaihtoehdoista oman agendan ajamiseksi, mutta en tee sitä. Tätä kutsutaan informaatiomuotoiluksi. Mietin jo hetken palaavani pankkiiriliikkeen zombie-skenaarioon perustuvaan apokalyptiseen väestöennusteeseen, jonka jätän senkin väliiin. 

Sen lauluja laulat kenen leipää syöt – vaikka epävireessä. Pätee muuten TELAmiehenkin paasaukseen, paitsi tietysti joikun puhtauden suhteen.

Sen sijaan nostan abstraktiotasoa: puhun nyt siis epävarmuudesta, joka nousee esiin mitä erilaisimmissa kyselytutkimuksissa. Tälle ajalle on tyypillistä tunne vakauden puutteesta, joka johtaa siihen, että ihmisten on vaikea "lyödä lukkoon" mitään arvoja. Vanha Groucho Marxin heitto kertoo kaiken: "nämä ovat periaatteitani, jos ette pidä niistä, minulla on toisia".

Epävarmuus yhdistettynä alentuneisiin tulevaisuuden odotuksiin johtaa epäluuloon. Jotenkin tuntuu, että suomalainen ei luota enää kuin poliisiin ja palomieheen, jotka saavat jonkinlaisen synninpäästön.  Väestön vanheneminen ei kuitenkaan ole uskon asia. Työeläkejärjestelmä on varautunut siihen rahastoimalla osan eläkemaksusta. Plakkarissa on 150 miljardia plätää taittamaan maksujen nousupaineita. Täydelliseen rahastointiin ei pyritä: nyt ja jatkossa noin neljännes eläkkeistä katetaan osittaisella rahastoinnilla.

No, millä tulee toimeen vanhuuseläkkeellä? Vaikka tarpeet ovat koko ihmiskunnalle samat, kuluttajakansalaisen tarpeentyydytys vaihtelee. Tässä tulee triviaalijytky: eläkeaika johtaa aina jonkinlaiseen tiputukseen elintasossa. Ansioihin perustuva työeläke pitää huolta siitä, ettei tiputa korkealta. Tällä hetkellä työeläkkeen ja eläkkeellesiirtymistä edeltäneen palkan nettokorvausaste on noin 65 prosenttia.

Työeläke on elinikäinen suoritus ja yksityiset eläkevakuutukset käytännössä aina sijoitussidonnaisia. Ne loppuvat joskus, varmaankin yleensä kesken. Joku tarvitsee enemmän kuin 60 pinnaa palkasta eläkkeellä. Varsinkin jos on siirtänyt toiveitaan ja unelmiaan aina elämässä eteenpäin: joskus sitten, eläkkeellä.

Lisäeläkkeitä tulisi tarjota täydentämään lakisääteistä eläkettä, ei korvaamaan sitä. Kas, vaikka ne dissaavat meitä, minä en dissaa yksityisiä eläkevakuutuksia. Vain yksi huomautus: kulurakenteita kannattaa vertailla myös muihin säästämisen muotoihin.

Paras henkilökohtainen investointi, mitä yksilö voi tehdä, on omaan terveyteen sekä työkykyyn ja -taitoihin. Ollaan rehelisiä: jos elämme pidempään, niin osa pidentyvästä eliniästä on käytettävä työhön. Tämä ei koske vain työeläkkeitä, vaan yhteiskuntaa laajemmin.

En voi pyytää ketään uskomaan, mutta entä edes vähän luottamusta... Oma kokemukseni "kentältä" on osoittanut, että ihmisten pelot ovat suurelta osin epärealistisia ja kumpuavat epävarmuudesta. Menneiden ja tulevien eläkeuudistusten viesti ei ole epävarmuuden saarnaa, vaan tuunauksen ja hyvän huoltokirjan hoosiannaa.

Eesti on my mind

                             Helsinki tuli Tallinnaan -  vai miten päin se oli?

Ylimmillä lauteilla konferenssikannen lämmössä, eräänlaisena painolastina, päivystää aina silloin tällöin myös TELAmies. Lautturintutkinto on viime vuosien aikana suoritettu kiitettävin arvosanoin. Leimaa on lyöty passiin kaikkien varustamoiden väreillä. Laivaseminaarit ovat näin alkuvuodesta vallanneet elintilaa kalenterissa. Tämän johdosta pyhitän helmikuun blogitekstit eläkeasian lisäksi risteilykulttuurille. Yksi kirjoitus on jo pohjalla.

Kuukauden aikana ankkuroidun mm. Viron eläkejärjestelmän kylkeen ja teen sukelluksen merimiesten ja -naisten omaan eläkelakiin (MEL). Monille suomalaisille risteilyyn tiivistyy reissaamisen perusfilosofia: päämäärä ei ole tärkeintä, vaan itse matkanteko. Risteilyisännän elkein heitän klubitakin niskaan ja kantapäät kopisevat yhteen: mukavaa matkaa – trevlight resa! 

Viro on meitä lähellä – katsokaa vaikka vain autojen rekisterikilpiä Helsingissä. Noin miljoona suomalaista matkustaa myös toiseen suuntaan. Suurin osa Itämeren aaltojen keinuttamana. 

Tallinnan satama-alueelle astuessa ulkopuolisen silmiin osuu ensimmäisenä varsin laaja alue joutilasta maapääomaa. Pittoreskin vanhan kaupungin ja laivaterminaalien väliin jää eräänlainen ei kenenkään maa. Arkkitehtuurin jumala on 90-luvun alun hulluina vuosina pelannut rakennuksilla noppaa: aivan kuin suoraan taivaasta olisi ropissut alkoparakkeja ja kansainvälisiä herrasmiesten klubeja. Niiden ohittaminen ei tee tiukkaa – TELAmiehellä ei ole "poron"sarvia. 

Jokin aika sitten olin puhumassa joustavasta eläkkeelle siirtymisestä STTK Satakunnan alueen loistavalle porukalle M/S Baltian Prinsessan hovissa. Iso osa heistä toimi julkisella sektorilla, joten tilaisuudessa käytiin läpi sieltä eläkkeelle siirtymiseen liittyviä erikoisuuksia. Viikon vikatikki -blogi käsitteli näitä asioita tällä viikolla – ei siis enempää tästä. Yleisöstä heitettiin myös kysymys: miten eläkemaailma pyörii kokoustilojen ikkunoista siintävässä Virossa?

Viron eläkejärjestelmä – tule pensionile!

Naapurimaan eläkejärjestelmä poikkeaa merkittävästi Suomen mallista. Lakisääteistä minimiturvaa tarjoaa kansaneläke ja ansioperusteista työeläke Suomen tyyliin, mutta paikalliseen eläkedesigniin kuuluu myös pakollinen rahastoeläke sekä vapaaehtoinen täydentävä lisäeläke. Miesten eläkeikä työeläkkeissä on tällä hetkellä 63 vuotta ja naisten 61 vuotta, mutta se nostetaan myös naisilla 63 vuoteen lähivuosina.

Jokainen virolainen työntekijä on samalla myös eläkesijoittaja ja osittain vastuussa oman tulevan eläkkeensä tasosta omilla rahastovalinnoillaan. Samaan tapaan kuin Ruotsissa, jossa yksilölle on niin ikään siirretty vastuuta lakisääteisestä eläketurvasta. Pakkosijoittaminen esiteltiin vuonna 2002, jolloin kaikki 1983 ja sen jälkeen syntyneet adoptoitiin mukaan malliin – tätä ennen syntyneet saivat päättää asiasta. 

Uudistuksen kelkkaan on lähtenyt lähes 90 % työvoimasta, joten lehtien taloussivut luetaan naapurimaamme aamiaispöydissä varmaankin meitä tarkemmalla silmällä. Skandinaaviset finanssijätit näyttävät olevan hyvin edustettuina rahastovalikoimassa. Olisi mielenkiintoista tietä, miten sijoituspäätökset ovat onnistuneet? Finanssikriisin laineet löivät Baltiaan 2009–2010, jolloin pakolliset maksut rahastoihin keskeytettiin väliaikaisesti.

Vuonna 2009 lakisääteisestä eläkettä maksettiin keskimäärin 305 euroa kuukaudessa, joka oli noin 46 prosenttia keskimääräisen palkansaajan nettotuloista. Ennusteiden mukaan eri eläkkeet tulevat muodostamaan yhteensä noin 50 prosenttia eläkeaikaa edeltäneestä toimeentulosta. Suomessa keskieläke on euromääriä vertailtaessa noin nelinkertainen Viroon nähden. Meillä on työeläkkeissä perinteisesti tähdätty  60 prosentin korvaustasoon työuran loppupalkasta. TELAmiehen ikäluokkaan kuuluvien kolmekymppisten pitää tosin työskennellä nykyistä pidempään saavuttaaksemme tämän tavoitteen.

Eläkkeiden indekseistä kiinnostuneille mielenkiintoinen tieto on, että Virossa kerran vuodessa tehtävässä indeksitarkistuksessa painotetaan hintojen muutoksen lisäksi valtiolle tilitettyjen sosiaaliturvamaksujen kehitystä. Jos talous sakkaa pahasti, indeksikorotukset jätetään tekemättä.

"Dallaan sinne minne klabbit kuljettaa"

                        Legendaarinen Kirjan talo Siltavuorenrannassa Krunikassa

Taitaa olla parasta, että lopetan Stadin slangin lainailun blogitekstin otsakkeeseen. Tämä Tuomari Nurmion "Tonnin stiflat" rappioromantiikka kuitenkin viehättää. Helsinkiläistyneenä turkulaisena – jonkun mielestä käsitteellinen mahdottomuus – on mukavaa taittaa työmatka aina välillä sporalla. Jokin kohtalon oikku on viime aikoina pitänyt TELAmiehen tien päällä ja kaukaiset Lapin kairat lähimuistissa. 

Näkövinkkelistä riippuen pitkän sillan "tuolla puolen" levittäytyy Helsingin kantakaupungin Kruununhaka, jonka kujilla kuninkaallinen ja keisarillinen historia näkyy yhä. Hillittyä viehätysvoimaa hengittäneenä voin sanoa, että Krunaan on aina mukava palata.

Paikallisten äänitorvi Krunikka-lehti kertoo Liisankadun Kolmen Liisaa -ravintolan sammuttaneen hellansa lopullisesti. Saman kadun alkupäässä sijaitsevassa Kolmessa Kruunussa ovet ovat vielä auki – toivottavasti pitkään. Eräästä nimeltä mainitsemattomasta Liisankadun kivijalkakuppilasta löytyy myös Helsingin, jos ei koko maamme, nopein juomanlaskija.

Suomen vanhin ammattiyhdistys, Helsingin Kirjatyöntekijäin Yhdistys, vaikuttaa Kruununhaan Siltavuorenrantatörmällä Lampaan korttelissa. Omaa katuosuuttaan hallitseva Kirjan talo on yhdistyksen rakentama ja edelleen omistama, vaikka uusia suunnitelmiakin kuulemma on? Maanantaipäivänä sinne oli kokoontunut riehakas ja varsin suurilukuinen ex-kirjaltajien go-go-eläkeläisyleisö. 

Paperihaavat olivat vielä pientä!

Kirjatyöntekijöiden yhdistyksen toiminnalla todella on pitkä historia. Kahvituksen äärellä moni tuli kertomaan entisestä raskaasta ammatistaan, jossa monen terveys oli mennyt. Työkyvyttömyyseläke turvasi useille toimeentulon. Paperi painaa paljon, sen tietää jokainen paperia työkseen nostanut ja kantanut. 

Eräs sotaveteraani taas muisteli Valtioneuvoston kirjapainon (nyk. Edita) muuttoa Senaatintorilta Kamppiin 1960-luvulla. Koko kirjapaino ala mullistui, kuten moni muukin toimiala, 1990-luvun laman kurimuksessa: lehtiä ja kustantamoja kaatui rytinällä. 

Minne eläkemaksut ovat menneet?

Koska kyseessä oli eläkeläisyleisö, käytiin työeläkeindeksistä tietysti vilkasta keskustelua – siitä ei nyt enempää. Yleisöstä haluttiin myös tietää, mitä heidän maksamilleen eläkemaksuille on tapahtunut? Eivätkö ne kenties olekaan omalla henkilökohtaisella eläketilillä, josta eläkettä maksetaan?

Eivät ole. Suomessa työeläkkeet rahoitetaan pääasiassa jakojärjestelmällä, jossa on osittain rahastoiva elementti mukana. Työssäkäyvät rahoittavat eläkkeellä olevien eläke-etuuksia. Tämä on järjestelmän taustalla vaikuttava sukupolvisopimus. TyEL-maksua kerätään sekä työntekijältä että työnantajalta yhteensä noin 22,8 prosenttia palkoista vuonna 2012. Yksityisellä sektorilla vuonna 2010 hieman alle viidennes kerätyistä maksuista rahastoitiin tulevaa varten. 

Järjestelmän alkuvuosina silloista Tel-maksua kerättiin varsin vaatimaton määrä nykyiseen verrattuna: 5 prosenttia palkasta vuonna 1962. Työntekijän osuutta alettiin periä vasta lamavuonna 1993. Aikanaan perityillä eläkevakuutusmaksuilla on pääasiassa maksettu eläkkeellä olevien eläkkeitä. Lukuun ottamatta 90-luvun alun lamavuosia maksuja on kerätty enemmän kuin on ollut eläkemenoa. Aivan lähiaikoina maksut ja menot tulevat olemaan yhtä suuria, jonka jälkeen eläkemeno ylittää maksutason pysyvästi. Tuolloin rahastoille tulee käyttöä.