Pi-pi-pilarileikki alkaa, kaikki mukaan vaan!

Miltä tuntuisi, jos ympäristöä kannatteleva maailmanselitys julistettaisiin vanhentuneeksi?  Joukolla huomattaisiin koko yhteiskuntajärjestyksen parasta ennen päivämäärän menneen jo umpeen. Rakenteiden painolasti pyyhkäistäisiin pois, koska maailma ympärillä muuttui.
Joka-aamuisen metrokyydin tarjoamassa oranssissa hetkessä tulee joskus fundeerattua tällaista.

Kansakunnan symbolit pistettäisiin kierrätykseen: koti muuttuisi vain asunnoksi, uskonto toiseksi ja isänmaa vieraaksi. Lähdettäisiin rakentamaan nollapisteestä jotain uutta ja uljasta. Viimeistään Kampin parakeille saapuessani tahti on kuitenkin jo toinen. Syviin vesiin ei kannata dipata päätä myöden.

Nykyisessä Itä-Euroopassa näitä uusia alkuja on riittänyt. Slaavilaista melankoliaa on täydentänyt vuosisatojen ajan erilaisten vääryyksien leimaama arki. Edellisen kerran vanha korvautui 90-luvun alussa, kun rautaesirippu ruostui. 

TELAmiehen ensimmäinen kosketus itäisiin maailmoihin on 90-luvun puolen välin Puolasta, tarkemmin Krakovasta. Asiat todellakin olivat tuolloin vasta puolivälissä, monessakin mielessä, mutta Żubrówka sentään maistui elämänvedelle. En pysty ymmärtämään mitään "ostalgiaa" tänäkään päivänä.

Eläkerahastoja sosialisoidaan Itä-Euroopassa... taas

Entisten satelliittivaltioiden itsenäistyessä pöytä oli vähän aikaa suhteellisen puhdas valinnoille. Myös eläkejärjestelmiä ryhdyttiin muovaamaan uusiksi. Itä-Euroopan maat pitkälti adoptoivat 90-luvun loppupuolella Maailman Pankin (WB) ideoiman niin sanotun "kolmen pilarin mallin".

Neuvostoliitossa eläkkeet peilasivat yhteiskuntamallia eli osansa vähästä saivat työn sankarit, joihin kuuluivat mm. kolhoosien työntekijät, työläiset, valkokaulustyöläiset (kuten opettajat) sekä tietysti kommunistisen puolueen eliitti. Kyllä, arvasitte oikein, puolueen starboilla ruplanippu oli paksumpi kuin muilla.

Maailman Pankin kuuluisassa mallissa I-pilari sisältää vain minimiturvan, joka on lakisääteinen. II-pilari taas sisältää ammatilliset eläkerahastot, joihin työntekijä ja työnantaja osallistuvat maksuilla, kun taas III-pilari määritellään yksityiseksi säästämiseksi esim. vakuutusten tai eläketilien muodossa. Ajatuksena on, että kaikkia pilareita käytetään vanhuuden toimeentulon muodostamiseen. Pilarijaosta on toki toisenlaisiakin määrittelyjä, joissa suomalainen ansioperusteinen työeläkejärjestelmä luetaan yleisesti I-pilariin.

Ja niin kävi, että useat Itä-Euroopan maat (Unkari, Puola, Tšekki, Viro jne.) ottivat mallin käyttöön. Jakojärjestelmiä muutettiin rahastoiviksi ja eläketurvan kokonaisuus monimutkaistui. Riskiä siirrettiin suoraan yksilöille sekä sijoituspäätösten onnistumisesta että koko eläkeaikaan varautumisessa.

Sitten tulivat globaali finanssikriisi, julkisten talouksien velkaongelmat ja politiikan vastaisku. Monen maan talous meni yksinkertaisesti niin kuralle, että maksuja II-pilarin eläkerahastoihin jouduttiin vähentämään ja ohjaamaan I-pilarin rahoitukseen tai oikeastaan ihan vain valtion velan tilkkeeksi. EU:n kriteerit julkisten talouksien alijäämille ja rahastojen erityispiirteet nopeuttivat sosialisointeja. Unkarin kaappaus on ehkä tunnetuin II-pilarin romutus, jossa ihmisille annettiin vaihtoehto: siirtäkää pakollisten "eläketilien" varat valtiolle tai ne siirretään joka tapauksessa, mutta menetätte vielä lisäksi eläkeoikeuksia perusturvassa. Vain alle 10% varoista palautettiin takaisin.

Mitä tästä voi oppia? Kun menee tarpeeksi huonosti, niin eläketurvankin kohdalla lyhytnäköisyys saattaa voittaa pitkän aikavälin hyödyn – ainakin jos kaappaaminen on tehty helpoksi. Eläkerahastojen sosialisointeja puidaan nyt oikeussaleissa ympäri Eurooppaa. Vanhuuden turva on niitä hyvinvointivaltion osa-alueita, jossa lyhytnäköisyys kostautuu. Toisaalta, jos koko yhteiskuntajärjestys uusitaan aina tasaisin väliajoin voi ottaa lungisti: "ei kohtaloaan voi muuttaa, sen vain kohtaa ajallaan."