Kaikki maailman visionäärit - liittykää yhteen!

Vappu, suomalaisen työn juhla, ylioppilaiden tajunnan laajennus, työläisten marssiharjoitus, kevään alkusoitto ja pakanallinen hedelmällisyyden fiesta. Tämä maanantaipäivä toimii peilinä meille kaikille; juhlistuksen pohjavire ja etukeno riippuu siitä kuka peiliin katsoo. Jokainen löytää jotain omaa suomalaisesta vapusta. TELAmies syleilee koko Valpurin nimipäivän ideaa holistisesti (ei pidä sotkea väkijuomiin). 

Vappu on osiensa summa. On aika vaikeaa poimia rusinoita simasta ja asettaa yksi tapa juhlia muita korkeammalle. Toisaalta työ ei kuitenkaan ole turhaan etuliitteenä sanassa: työeläke. Työeläkejärjestelmän väriä tunnustaessa askel on vapaa ja silmä kirkas. Uskovaisten tippaleivät ovat yhteisiä.

Viime perjantaina järjestettiin Visionääri - Duuni 20X0 -kilpailun loppukaronkka Tiedekeskus Heurekassa. Ajatuksena oli saada koululaiset (yläkoulut ja lukiot) miettimään tulevaisuuden työtä, mutta myös sitä miten seuraavat 50 vuotta muokkaavat eläkedesignia. Työeläkkeen kivijalka on pysynyt 50 vuotta samana, mutta pienempiä remontteja on kyllä tehty ahkerasti. TELA ja Eläketurvakeskus edustivat yhdessä alaa Visionääri-kilpailun ideoinnissa sekä loppuraadissa.

Nälkäpelejä, superintelligenssiä ja vapaakirkkolaista työetiikkaa

Myönnetään, aihe oli vaikea. Kilpailuvastauksia ei saatu aivan yhtä suuria määriä kuin edellisinä vuosina, mutta raadin palkitsemat työt olivat erittäin kovatasoisia ja oppilaat lahjakkaita. Lisäksi voittajille ja kunniamaininnan saaneille järjestettiin workshop-tyyppinen aamupäivä Heurekassa. Pyöritin "entä sitten" -pöytää, jossa pohdittiin vapaa-ajan ja työn suhdettä sekä työuran jälkeistä etappia: eläkeaikaa. "So what" -henkeä ei ollut ilmassa!

Olin syvästi vaikuttunut siitä, kuinka fiksuja ja kypsiä kansakuntamme toivoja liipotti Heurekassa pöydästä toiseen meidän aikuisten hämmästykseksi. Lieneekö Flynn-efekti vaikuttanut siihen, että pojasta on polvi parantunut. Omien muistikuvien mukaan yläasteella eivät mielenkiinnon kohteet – ainakaan TELAmiehellä – liittyneet kirurgin opintojen yksityiskohtiin, Heideggerin filosofiaan tai oman taidenäyttelyn järjestelyihin.

Kilpailuvastauksista näkyi, että nuoret miettivät työelämää synkkien tulevaisuudenkuvien aikana. Tämän tyyppisistä kilpailuista löytyy yleensä sisäänrakennettuna ajatus nuorten visioiden toiveikkuudesta. Todellisuus on toisenlainen. Toisaalta töissä näkyi vahva työn merkityksen korostuminen talouden myllerryksessä. Luterilainen työetiikka ei ole tämän perusteella katoavaa kansanperinnettä. Työn arvostusta löytyi jopa siinä määrin, että Matti Apunenkin voi taputtaa käsiä yhteen ja lyödä vielä jalalla tahtia.

Sitoutuminen työhön ei tulevaisuudessa liity välttämättä yhteen vakinaiseen työnantajaan. Jotkut vannoivat urakkatyön ja projektitalouden nimeen. Vaikutusmahdollisuuksia omaan työhön pidettiin tärkeinä. Tehdyllä työllä pitää olla myös jokin muu merkitys kuin palkan ansaitseminen. Tämähän kuulostaa jo vapaakirkkolaiselta työetiikalta. 

Oppilailla oli vielä aika tavalla matkaa eläkeikään ja aihealue monille vieras. Nuorilla on aina intressinsä myös työeläkkeissä, joka nousee mm. niiden rahoitustavasta. Perjantain pöytäkeskusteluissa kaivattiin eläkkeisiinkin yksilöllisyyttä ja joustavuutta. Nämä toiveet toteutuvat jo nyt aika hyvin: eläkeikä on joustava (63–68) ja eläkeajan toimeentulo riippuu itse tehdystä työstä. Saa nähdä, mitä toiveita Visionääri-kilpailun nuorilla on, kun he siirtyvät aikanaan työelämään?

TELAmies toivoo kaikille lämpimiä kelejä, kylmiä skumppalaseja ja erittäin hienoa vappua!

"Tää ei oo poppi - hoppi"

Viikko käynnistyi maanantaimoodissa askeltaessa Kampin parakeilta Kruununhaan hoodeille. Prestiisistä kantakaupungin miljööstä löytyy niin tieteen ja taiteen kuin byrokratiankin kehtoja. Painotus oli tieteessä, kun kiiruhdin Kirkkokadun  Tieteiden talossa järjestettyyn ja Suomen ylioppilaskuntien liiton hostaamaan Elän vain kerran - seminaariin.

Päivän agendana oli, miten työurat pidentyvät kestävällä tavalla, ja miten kaikki nuoret saavat työuransa alkuun. Jokaisen asiantuntijan puheenvuorolle oli annettu otsikko jotain suomalaista musiikkikipaletta mukaellen.

Kadotettu ikäluokka - Lost Prophets

Tilastokeskuksen Pekka Myrskylä aloitti tapahtuman heijastamalla hyvinvointivaltion tietokannoista louhitut madonluvut korkean seminaarisalin seinälle. Kaunis on nuoruutein -otsikolla hän esitti lukuina sen, että liian monille tämä "valmistautumisen" aika on ainakin yhteiskunnan vinkkelistä kaikkea muuta kuin esteettinen. 

Suomessa on nyt yli 50 000 syrjään ajautunutta, lyötyä tai jopa hakeutunutta alle 30-vuotiasta – näkökulmasta riippuen. Ei perusasteen jälkeistä koulutusta, ei opiskelupaikkaa, ei työtä, ei pieniä lapsia. Mittakaavaltaan kyse on suunnilleen yhdestä tällä hetkellä syntyvästä kokonaisesta ikäluokasta. Myrskylän todistuksen mukaan perusasteen jälkeinen koulutus nostaa nuoria pois syrjäytymisen kierteestä. Tähän savottaan on räätälöity vuoden 2013 alusta starttaava nuorten yhteiskuntatakuu.

Tilastojen puhdistavassa ja kirkkaassa valossa kontrastit osuvat kuitenkin silmään: työttömyys ja syrjäytyminen periytyy. Maassa, jossa kaikilla on periaatteessa mahdollisuus kouluttautua, vanhempien tausta vaikuttaa käytännössä valintoihin. Se ohjaa sekä hyvässä että pahassa: molemmat kumuloituvat. Kyse ei ole vain "kadotetusta ikäluokasta"; Satu Merenluodon tutkimukset Turun yliopistossa osoittivat, että opiskelijan tausta vaikuttaa myös korkeakouluopinnoissa pärjäämiseen.

Karri Miettinen kalpeanaamojen ympäröimänä Allianssi-risteilyllä

Ravistettava ennen käyttöä

 

Kaikkien saaminen mukaan siihen kuuluisaan samaan veneeseen edellyttää joskus erityistoimia erityisryhmille. Me emme tiedä tarkalleen, mitä taitoja veneessä tarvitaan tulevaisuudessa. Varmaa ainakin on, että koulutus auttaa näiden taitojen hankinnassa.

Tähän teemaan keskittyi Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssin joka toinen vuosi järjestettävä risteily viikon keskivaiheilla. Itämeren aalloilla keinui noin 1 300 nuorisotyön ammattilaista. Ja kyllä – muutama nuorikin!

Lapsena ja/tai nuorena huostaanotetuilla sekä vieraskielisillä maahanmuuttajanuorilla lähtökohdat opiskeluun ovat huonommat kuin ns. normaaliutta nauttivilla, joiden tarvitsee pitää huolta vain treenikassin roudaamisesta futismutsin kauppakassin takapaksiin. Käsittääkseni kaikki saavat Suomessa peruskoulutodistuksen, mutta hyppy toiseelle asteelle jää nyt liian monilla vajaaksi.

Karri Miettinen, joka myös Paleface-nimisenä rap-artistina tunnetaan, oli Allianssi-risteilyllä jättänyt pipon pois päästä ja sovitteli nyt nuorisotyöntekijän natsoja – melkoisella menestyksellä! Epäkiitollisena toisen päivän aamuna hänen esitystään Vihapuheesta rakkauteen oli saapunut kuulemaan täysi tupa risteilyvieraita.

Harvialan koulukodissa Janakkalassa käynnistettiin pari vuotta sitten projekti, jossa lastensuojelussa olevia nuoria aktivoitiin pois passiivisesta kohteena olemisesta kohti aktiivista tee-se-itse-ajattelua. Miettisen mukaan räpäytys taidemuotona edustaa erittäin matalan kynnyksen toimintaa, jolla voidaan auttaa ja omavaltaistaa syrjäytymisvaarassa olevia nuoria: "räpissä ei voi mokata". Puhelaulanta nauttii myös kovan luokan katu-uskottavuudesta. Viranomaistoiminnan tylsyys ja alentuvuus puuttuu.

 

Projekti oli selvästi innostanut siihen osallistuneita nuoria, jotka ennen projektia eivät olleet kiinnostuneet juuri mistään, luomaan ja tuottamaan omaa taidetta. Opettelemaan levytystekniikkaa, riimien kirjoittamista ja tiedon hakua, että on jotain mistä kirjoittaa. Kysyin Miettiseltä, miten tämä oli vaikuttanut heidän tulevaisuuteensa esimerkiksi koulutuksen suhteen? Hän kertoi, että muutamat olivat saaneet projektista kimmokkeen ainakin työn tekoon. Yksi toimi vartijana ja toinen teki duunia, jotta pääsisi levyttämään omia biisejä.

 

SYL:n maanantaisen seminaarin otsikko oli: Elän vain kerran. TELAmies sanoo: toinen kertakin voidaan järjestää! Ainakin, jos ajatellaan elämää vähemmän eksistentiaalisesti olemassaolon kannalta ja enemmän sosiologisesti uusina elinaikaisina alkuina ja loppuina.  Näin pienellä kansakunnalla ei ole varaa kadottaa yhden ikäluokan kokoista joukkoa nuoria. Ensi vuoden alusta käynnistyvän nuorten yhteiskuntatakuun haasteena on löytää syrjäytymisvaarassa olevat nuoret, taata resurssit toimintaan ja saada nuoret pysyvästi mukaan samaan veneeseen. Uusia elämänpolkuja pitää löytää myös läpi elämän. 

TELAmies on kuollut, eläköön TELAmies

Kansantaiteilija ja valtakunnan sheriffi Andy McCoyn sanoin: kun on hyvä hevonen alla, niin maisema nopeasti vaihtuu. Moni tämän blogistin toilailuja seurannut on saattanut ihmetellä matkapäiväkirjan merkintöjen hiipumista alkuvuoden aikana. Horisonttina onkin ollut se, mitä toimistopöydän ylitse pystyy näkemään.

TELAmies luo nyt nahkaansa uudelleen. Maisema ei enää rullaa entiseen tahtiin, mutta uusi vaihde on lyöty silmään. Viime vuoden lopulla käynnistynyt organisaatiomuutos johti TELAn toimintojen päivitykseen. Putiikin kantava idea ei mennyt uusiksi: olemme edelleen alan edunvalvontajärjestö, jonka perustehtävä on työeläkejärjestelmän vahvistaminen ja sen toimintaympäristöön vaikuttaminen. Teemme nyt vain hieman erilaisia juttuja tämän saavuttaaksemme.

TELAmies kaapista ulos!

Työeläkealan hengen virtuaaliselle manifestaatiolle TELAmies-blogille tämä tarkoittaa niin ikään muutoksia. Uudelleensyntynyt tiedottaja on nyt erityisasiantuntija. Eläkeuskovaisten tittelit ovat yhteisiä, ja ei titteli miestä pahenna – jos ei kyllä parannakaan. 

Pelkkää matkapäiväkirjaa en enää pidä, käsittelen laajemmin ajankohtaisia eläkeaiheita kansainvälisellä näkökulmalla, sukupolvikysymyksiä unohtamatta. Uudet työtehtävät värittävät blogin sisältöä. Toisaalta kun katson kevään kalenteria, huomaan, että matkakertomuksiakin on luvassa... 

TELAmies tulee myös ulos kaapista! Tämä lause kuulostaa ehkä vähemmän pahaenteiseltä julistukselta, kun tarkennan, että teen blogia tästä edes omalla nimelläni. 

Matkatyön vähentymisellä on yllättävän kauaskantoisia seurauksia. Koko ruokaympyrä menee uusiksi. Hyvästi huoltoasemien nuhjuiset wieninleikkeet, tervetuloa Helsingin keskustan notkuvat noutopöydät ja sushi-buffetit.

"Voi kuinka pieninä palasina olikaan mun leipäni maailmalla"

Hiukan vakavammalla äänenpainolla: neljän vuoden reissutyön jäljet alkavat näkyä vasta nyt pienen tuumaustauon aikana. Noin 450 puhetilaisuuden, kymmenien tuhansien ajettujen kilometrien ja kotoa poissa oltujen viikonloppujen jälkeen olo on aika tyhjä. Jatkuva lähteminen ja tuleminen kadottaa perspektiivin ns. arkielämään. Päivääkään – enkä vitostiellä ajettua yötä – en vaihtaisi pois. Matkustus myös koukuttaa pidemmän päälle. 

Työn tekivät arvokkaaksi ne ihmiset ja sidosryhmät, joiden luo ilmestyin saarnaamaan. Ne, joiden tarinoita ja kysymyksiä tässäkin blogissa on käsitelty. Kiitos teille kaikille kärsivällisyydestä, tarkkaavaisuudesta ja läsnäolosta! Aion pitää jatkossakin Ihmisen keskiössä.

Entä uskollinen Auris? Rautahevonen pääsee osa-aikaeläkkeelle kalliolaiseen parkkiluolaan. Kronologista ikää on vähän, mutta ei ne vuodet vaan mailit. Minkä Auris silti omalle luonnolleen voi: "kuin mustan maalikuoren alla sydän pakahtunut ois". 

Ok, nostalgia on pieninä annoksina terveellistä, mutta TELAmies katsoo aina eteenpäin...