Laitakaupungin valoisalla puolella

Olen aina epäillyt, että jääkauden jälkeen nykyiseen Suomeen asti löytäneet esiugrit tulivat tänne kesällä. Suvituuli lauloi kunniaa kukkivalle luonnolle, viilentävä meri lepäsi tyynenä ja metsäkauriit käyskentelivät ruohomatolla. Sitten tuli talvi ja epäilys. Vaakasuoraan satava lumiseinäke ahavoi poskenkannikat, mereen piti hakata reikä, jotta sen näki ja kauriit olivat jäätyneet pystyyn jo tammikuussa.

Tällaista vielä liikkui ulkoisesti jähmettyneessä pääkopassa, kun tallustin toimistolta Ruoholahteen Sosiaalidemokraattisten opiskelijoiden (SONK) tilaisuuteen toissa lauantaina.

Matkan varrella Kampin ja Ruoholahden välissä on mielenkiintoinen puutaloalue: sadan markan villat. Helsingin työväen rakennusyhtiö rakennutti 1800-luvun lopulla puutteen riivaamalle paikalle 100 asuntoa, joista on jokunen vielä jäljellä. Osakkeen hinta oli tuolloin sata markkaa, jonka sai lunastaa itselleen vuoden aikana 10 markan erissä. Jos unohdetaan rahan arvo, ostovoima ja asumisen laatu, niin tänä päivänä siihen saattaisi mennä hiukan pidempään. 2000-luvulla Ruoholahteen gryndattaisiinkin "millin villoja".

Kaurimäen harrastama Helsingin miljöökuvaus ei anna elokuvassa Laitakaupungin valot miellyttävää kuvaa Ruoholahdesta. Onhan se vähän kolho lasikuutioiden hallitsema kaupunginosa, mutta "vanhalta puolelta" löytyy vaikkapa em. villat. Metrolla pääsee kätevästi pois uudemmasta tuulitunnelista.

Eläkejärjestelmän kestävä kehitys 

Sukupolvien väliseen oikeudenmukaisuuteen panostaneen teemaseminaarin hyvä henki oli villinnyt oman puheenvuoroni kohdalla muutenkin aktiivisen väen jo varsinaiseen kysymystulvaan. Tämä saattoi johtua hyvästä pohjustuksesta: ministeri Tuomioja käsitteli ilmaston muutosta ja  kestävän kehityksen teemaa sukupolvikysymyksenä. 

Vaikeitakin aiheita sivuttiin. TELAmies ui mielellään syvissä vesissä – kahluuallas on nynnyille, kunhan ei dipata synkkiin vesiin. 

Joku haikaili työeläkkeiden valtiollistamisen perään? Tästä on todella huonoja esimerkkejä muualta Euroopasta: eläkemaksuja ja varoja on käytetty muuhun kuin eläkkeisiin esimerkiksi valtion velan maksuun. Maksajilla eli työntekijöillä ja työnantajilla saattaisi myös olla asiaan joku mielipide. Ei onnistu.

Toinen pohdiskeli, miten yrittäjän kantamaan yrittäjäriskiin sopii käytännössä pakollinen sosiaalivakuutus (YEL). Vanhuus on kaikille yhteisenä sosiaalisena riskinä kuitenkin sen tyyppinen, että yhteiskunnan on joka tapauksessa tarjottava joku turva sen varalle. Yrittäjä osallistuu näin myös itse oman turvansa rahoittamiseen vakuutusmaksujen kautta. Lisäksi yrittäjän muu sosiaaliturva on sidoksissa eläkemaksun pohjana olevaan työtuloon.

Yleensä maapallon rajallisiin resursseihin liitetty kestävän kehityksen periaate toimii mielestäni hyvänä analogiana myös työeläkejärjestelmän kestävyydelle. On oikeudenmukaista, että nykyhetken eläkeläisten tarpeiden tyydytys ei tapahdu tulevien eläkeläisten kustannuksella ja toisinpäin. Näin sukupolvisopimus on tasapainossa. 

Jälkiviisautena voidaan todeta, että historiassa ei ole päästy tasa-arvoon eläkemaksujen kohdalla, rahastoinnista huolimatta. Tämä selittyy etuusperusteisen ja pohjimmiltaan jakojärjestelmään perustuvan eläkemallin luonteella. Järjestelmä kypsyy vasta pitkän ajan kuluttua alkulähtökohdasta. Nykysäännöillä tulevat eläkeläisetkin kuitenkin saavat nykyisen tasoisia työeläkkeitä, mutta pidemmällä työuralla, kun osa pidentyvästä eliniästä on käytettävä työhön.