Paimenen maakohtaiset tökkäykset Suomelle

"Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa...".

Kesä on luokkaretkien aikaa. Valitettavasti monessa EU:n jäsenvaltiossa kyse on sosiaaliluokkaretkestä alaspäin. Arktisella vyöhykkeellä asti ahdistaa, milloin ja miten väestön vanhenemisen, talouden rakenteiden, ylivelkaantumisen ja luottamuksen yhteenkietoutunut solmu aukeaa.

Pieni ja avoin kansantalous on aina lastu maailmantalouden laineilla. Viennistä riippuvaiselle Suomelle oleellisten markkinoiden menestys koskettaa enemmän kuin haluaisimme myöntää: kaikki ei ole kiinni vain itsestämme. Euromailla on paljon muutakin pelissä. Pelko on silti aina huono motivaattori yhteistyölle.

EU-maat ovat sitoutuneet Eurooppa 2020 -strategiaan, jonka tarkoituksena on palauttaa vanha mantere divarista valioliigaan. Tavoitteita on asetettu aina työllisyydestä ilmasto- ja energiakysymyksiin. Vain valaiden pelastus puuttuu. Rima on korkealla, jonka edessä limboilua komissio yrittää estää maakohtaisilla suosituksilla, jotka rakennetaan yhteisen lukukauden merkeissä. Keskiviikkona julkaistiin uusimmat komission suositukset (eivät välttämättä lopulliset) maiden ohjaamiseksi kasvu-uralle.

Paimenen sauva heilahtaa, vaikka emme ole sen katraan mustin lammas. Eilen annettu paimenkirje suositti eläkkeiden osalta vanhuuseläkkeen alaikärajan sitomista elinajan muutoksiin. Lisäksi vuonna 2009 sovittua tavoitetta nostaa 25-vuotiaan eläkkeellesiirtymisiän odote vuoteen 2025 mennessä 62,4 vuoteen (v. 2011 60,5) kritisoitiin liian alhaiseksi ottaen huomioon eliniän pidentymisen muutokset.

Hyvän paimenen valtti on: "minä tunnen lampaani ja ne minut". Odotteen käsite on saatettu sekoittaa johonkin muuhun. Eliniän pidentyminen tosin on yleensä laskettu alakanttiin – niin vuoden 2005 eläkeuudistuksenkin yhteydessä. Viimeisin Tilastokeskuksen väestöennuste kertoo kuitenkin ennusteen lievästä laskusta. Eläkkeen tason sitominen eliniän kasvuun ja kannustimiin jatkaa työssä ei näytä riittävän komissiolle.

Aikaa nillittää talousohjauksesta on kokonaista kaksi päivää. Tätä on pidetty hätäisenä. Maakohtaisia suosituksia perustellaan myös vuoden alusta tiukentuneila talouskurin säännöksillä. Pari viikkoa sitten uusi julkisen talouden ennakkotarkastusväline two-pack antoi paimenen ryhmysauvaan vielä lisää pituutta. Euroniityllä onkin vikuroitu ankarasti. Jotkut ovat karkailleet aitauksesta, mutta kurin koventuessa moni odottaa jo, että villat viedään päältä. 

Huojentavaa oli se, että vaikka Suomi ei pysty pitämään kiinni ”ennaltaehkäisevän valvonnan” eli julkisen sektorin rakenteellisen alijäämän keskipitkän aikavälin tavoitteesta (MTO), niin suhdannetilanne huomioiden emme ilmeisesti riko olennaisella tavalla sovittuja pelisääntöjä. Tämä rajoittaa suositusten painoarvoa. Jos ennakkovalvonta tai korjaamista edellyttävät mittarit menevät punaiselle, suositusten luonne muuttuu velvoittavammaksi, joka on myös toimivaltakysymys.

Vähintäänkin omituista on, että lähes kaikki muut valtiot rikkovat sääntöjä alijäämistä. Paimelle riittää siis hommia. Voidaan ihan hyvin myös kysyä, minne johdatus vie ja kuinka pitkälle paimenen sauva yltää myös muussa sosiaaliturvassa tai työmarkkinakysymyksissä? Hyvän paimenen ja palkkapaimenen ero on sauvan tuessa ja luottamuksessa.

Hirmuisen hamuajan uusi uljas maailma

Uni on yliarvostettua. Töihin paluu isyysvapaalta on kulttuurishokki. Aamuiseen kahvipöytään istahtaessa olo on kuin turkulaisella Helsingissä. Paljon ihmisiä ja puhetta, vähän rintapumppurallia ja vaippavekslausta.

Olen yllättynyt, miten lyhyessä ajassa voi kotoistua työstä. Jatkossa tavoitteena on työn ja perheen osa-alueiden terve painotus. Jäin miettimään heitä, jotka palaavat vuoden tai jopa kolmen vuoden perhevapaan jälkeen työelämään, jonka ajan hengen mukainen syke on lähellä dubsteppiä.

Pienokaisemme tramppaa Maslowin tarvehierarkian alimmilla rappusilla. Perustarpeiden tyydytys on toisteisten linnun pojan kiljahduksien motivaattori. Minusta on tullut "ei niin heikkojen singnaaleiden" ennakoimisen semi-pro. Ammattilaisuuden aste saavutetaan todennäköisesti pian. Valtion laatikossa köllivän hirmuisen hamuajan viestintä on suoraa ja selkeää.

Olen tutustunut uuteen aikakäsitykseen: välittömään ja sykliseen.  Univajeesta huolimatta, kohtalon kompissa soi duuriin pohjautuva sävelkulku. Pikkudespootin tarpeet vaativat tyydystä tässä, nyt ja heti. Näen omien tarpeiden toissijaisuuden inhimillisenä kehityksenä, sillä tarvehierarkian ensimmäiset rappuset olivat kuluneet jo tylsän sileiksi.

Eläkeala, jos joku, perustuu pitkän aikavälin fundeeraukseen: historia ja erityisesti tuleva ovat aina läsnä. Isyysvapapaalla aikahorisontti kapenee nykyhetkeen. Töissä aika on niukkaa ja ennen kaikkea järjestäytynyttä.

Tulevaisuuden ennakoiminen on pahamaineisen vaikeaa puuhaa tieteissä. Esimerkiksi eliniän pidentymistä on historiassa aliarvioitu. Fiktion puolella tarinat taas ovat tällä hetkellä (jälleen) dystooppisia ympäristökatastrofin ja/tai äärimmilleen viedyn kilpailuyhteiskunnan kuvia. Tosin ne kertovat yhtä paljon nykyhetkestä kuin jatkosta. 

Yksi asia on varmaa: vanhaksi eläminen on riski, joka koskettaa meitä kaikkia. Vaikka fyysinen ikääntyminen loppuisikin tulevaisuudessa tieteen riemuvoiton tuloksena, niin ihmisen henkiset voimavarat muuttuvat silti ajassa. Eläköityminen tuskin loppuisi seinään. 

Riskeihin voidaan vastata perhekeskeisyydellä, hyväntekeväisyydellä, kollektiivisesti tai yksilöllisesti sekä näiden yhdistelmillä. Lopputulos ja onnistuminen vaihtelee maittain, kuten käytäntö usein osoittaa. Yhä merkittävämmäksi ilmiöksi muodostuvaan työkyvyttömyyden riskiin on mahdotonta vastata yksilöllisesti. Sellaisia vakuutuksia ei ole markkinoilla tarjolla.

Suomen eläkemallli on pragmaattisuuden ja lopputuloksen voittokulku, jossa riskeihin vastataan pääasiassa sosiaalivakuutuksella. Työeläkkeessä on sekä ansaintaperiaatteen että solidaarisuuden elementtejä. Jokaisen työeläke on suhteessa työstä maksettuun palkkaan, mutta riskejä tasataan ihmisten välillä. Näin saadaan irti hyötyjä vakuutustekniikasta ja jokaiselle voidaan maksaa elinikäistä "eläkepalkkaa", joka on vielä läpinäkyvä eli ennalta määritellyn suuruinen. Hyviä ominaisuuksia eläkeajan toimeentulolle. 

Perheemme uusi tulokas solahtaa sukupolvien ketjuun työeläkkeissä. Kollektiivisesta perustasta on pidetty kiinni viimeiset 50 vuotta. Yksilökeskeinen vaihtoehto, johon suuntaan joidenkin ajatukset viettävät, olisi siirtää radikaalisti vastuuta pois sosiaalivakuutuksesta kohti omaa varautumista. Kuitenkin niissä maissa, joissa yksilön vastuuta korostetaan voimakkaasti, on varautuminen vanhuuteen yleisesti riittämätöntä ja vakuutusten kattavuus huono. Pitkäikäisyyden riskin lisäksi sijoitusriskin kantaminen osoittautuu usein vaikeaksi.  

Aateheilurin liike ja julkisten talouksien velkakriisi ovat lisänneet puhetta yksilön vastuusta. Äärimmillään "pragmaattinen" egoismi ei tosin ole kiinnostunut hyvinvoinnin mittaamisesta muuten kuin oman pääkopan sisältä. Se on ajattelua, jonka keskiössä on jokaisen oma onnellisuus, omasta tuottavuudesta nauttiminen sekä hyötyajattelu, jopa perheeseen sovellettuna.