Hirmuisen hamuajan uusi uljas maailma

Uni on yliarvostettua. Töihin paluu isyysvapaalta on kulttuurishokki. Aamuiseen kahvipöytään istahtaessa olo on kuin turkulaisella Helsingissä. Paljon ihmisiä ja puhetta, vähän rintapumppurallia ja vaippavekslausta.

Olen yllättynyt, miten lyhyessä ajassa voi kotoistua työstä. Jatkossa tavoitteena on työn ja perheen osa-alueiden terve painotus. Jäin miettimään heitä, jotka palaavat vuoden tai jopa kolmen vuoden perhevapaan jälkeen työelämään, jonka ajan hengen mukainen syke on lähellä dubsteppiä.

Pienokaisemme tramppaa Maslowin tarvehierarkian alimmilla rappusilla. Perustarpeiden tyydytys on toisteisten linnun pojan kiljahduksien motivaattori. Minusta on tullut "ei niin heikkojen singnaaleiden" ennakoimisen semi-pro. Ammattilaisuuden aste saavutetaan todennäköisesti pian. Valtion laatikossa köllivän hirmuisen hamuajan viestintä on suoraa ja selkeää.

Olen tutustunut uuteen aikakäsitykseen: välittömään ja sykliseen.  Univajeesta huolimatta, kohtalon kompissa soi duuriin pohjautuva sävelkulku. Pikkudespootin tarpeet vaativat tyydystä tässä, nyt ja heti. Näen omien tarpeiden toissijaisuuden inhimillisenä kehityksenä, sillä tarvehierarkian ensimmäiset rappuset olivat kuluneet jo tylsän sileiksi.

Eläkeala, jos joku, perustuu pitkän aikavälin fundeeraukseen: historia ja erityisesti tuleva ovat aina läsnä. Isyysvapapaalla aikahorisontti kapenee nykyhetkeen. Töissä aika on niukkaa ja ennen kaikkea järjestäytynyttä.

Tulevaisuuden ennakoiminen on pahamaineisen vaikeaa puuhaa tieteissä. Esimerkiksi eliniän pidentymistä on historiassa aliarvioitu. Fiktion puolella tarinat taas ovat tällä hetkellä (jälleen) dystooppisia ympäristökatastrofin ja/tai äärimmilleen viedyn kilpailuyhteiskunnan kuvia. Tosin ne kertovat yhtä paljon nykyhetkestä kuin jatkosta. 

Yksi asia on varmaa: vanhaksi eläminen on riski, joka koskettaa meitä kaikkia. Vaikka fyysinen ikääntyminen loppuisikin tulevaisuudessa tieteen riemuvoiton tuloksena, niin ihmisen henkiset voimavarat muuttuvat silti ajassa. Eläköityminen tuskin loppuisi seinään. 

Riskeihin voidaan vastata perhekeskeisyydellä, hyväntekeväisyydellä, kollektiivisesti tai yksilöllisesti sekä näiden yhdistelmillä. Lopputulos ja onnistuminen vaihtelee maittain, kuten käytäntö usein osoittaa. Yhä merkittävämmäksi ilmiöksi muodostuvaan työkyvyttömyyden riskiin on mahdotonta vastata yksilöllisesti. Sellaisia vakuutuksia ei ole markkinoilla tarjolla.

Suomen eläkemallli on pragmaattisuuden ja lopputuloksen voittokulku, jossa riskeihin vastataan pääasiassa sosiaalivakuutuksella. Työeläkkeessä on sekä ansaintaperiaatteen että solidaarisuuden elementtejä. Jokaisen työeläke on suhteessa työstä maksettuun palkkaan, mutta riskejä tasataan ihmisten välillä. Näin saadaan irti hyötyjä vakuutustekniikasta ja jokaiselle voidaan maksaa elinikäistä "eläkepalkkaa", joka on vielä läpinäkyvä eli ennalta määritellyn suuruinen. Hyviä ominaisuuksia eläkeajan toimeentulolle. 

Perheemme uusi tulokas solahtaa sukupolvien ketjuun työeläkkeissä. Kollektiivisesta perustasta on pidetty kiinni viimeiset 50 vuotta. Yksilökeskeinen vaihtoehto, johon suuntaan joidenkin ajatukset viettävät, olisi siirtää radikaalisti vastuuta pois sosiaalivakuutuksesta kohti omaa varautumista. Kuitenkin niissä maissa, joissa yksilön vastuuta korostetaan voimakkaasti, on varautuminen vanhuuteen yleisesti riittämätöntä ja vakuutusten kattavuus huono. Pitkäikäisyyden riskin lisäksi sijoitusriskin kantaminen osoittautuu usein vaikeaksi.  

Aateheilurin liike ja julkisten talouksien velkakriisi ovat lisänneet puhetta yksilön vastuusta. Äärimmillään "pragmaattinen" egoismi ei tosin ole kiinnostunut hyvinvoinnin mittaamisesta muuten kuin oman pääkopan sisältä. Se on ajattelua, jonka keskiössä on jokaisen oma onnellisuus, omasta tuottavuudesta nauttiminen sekä hyötyajattelu, jopa perheeseen sovellettuna.