Puolan sudeettirahastot

Ensikontaktini Puolaan osui 90-luvun puoleen väliin. Tuntuma oli neuvostomainen, mutta toiveikkaan hilpeä. Krakova oli kivihiilen polton seurauksena liukuvärjätty harmaan eri sävyillä. Katukojuista myydyt suolarinkelit ja pulskat makkarat lämmittivät opiskelijan vatsaa. 

Sittemmin maa on pumpannut taloudellista voimaansa ja on noin 40 miljoonalla asukkaallaan merkittävä maa myös EU:ssa. Pitäisi varmaan hankkia uusia muistijälkiä. Kun muualla elätellään toiveita edes maltillisesta talouskasvusta, niin Puola on porskuttanut läpi finanssi- ja velkakriisin. Kasvu on nyt hiipunut.

Puolalaiset saivat kommunismin jälkeen annoksen kansankapitalismia, kun  90-luvun lopulla maassa otettiin käyttöön lakisääteiset yksilölliset eläketilit. Idea oli tuontitavaraa ja peräisin Maailmanpankin ideasta jakaa eläkeajan toimeentulo useiden eri lähteiden varaan. Yksinkertaistettuna: vastuuta lastattiin enemmän yksilön harteille.

Näin tehtiin muissakin rautaesiripun taakse ruostuneissa maissa, joissa ajatus sai tuulta purjeisiin. Perusajatuksena on, että osa lakisääteisen "normieläkkeen" maksuista siirretään yksilölliselle sijoitustilille. Maksut ja sijoitustuotot vaikuttavat jokaisen oman eläkkeen määrään.

Euroopassa käy nyt kylmä puhuri ylivelkaantumisen suunnalta. Yhteisesti määriteltyjä hyvän taloudenpidon sääntöjä on myös tiukennettu. Tässä myrskytuulessa Itä-Eurooppa on hyvää vauhtia reivaamassa "skuutit"  alas! Kirjoitin Unkarin eläketakavarikosta jo aiemmin. Eläkerahastojen kaappauksia "hyviin tarkoituksiin" pidetään jo eurooppalaisena tartuntatautina, joka leviää pahaenteisesti.

Puolan tapaus on surullinen ihmisten omaisuuden suojan kannalta. Eläketileiltä vietiin kaikki valtion velkakirjat, joihin oli sijoitettu jopa puolet varoista. Velkakirjoihin ei myöskään saa sijoittaa jatkossa. Maksujen pakollisuus halutaan niin ikään poistaa. Voi olla, että puolalaisten sijoitushalut hiipuvat muutenkin, kun jäljelle jääneiden pääomien säilymisestä ei ole mitään takeita.

Puolan julkisyhteisöjen bruttovelan BKT-osuuden arvioidaan tippuvan kaappauksen ansiosta tämän vuoden ennustetusta 57 prosentista 49 prosenttiin. Sallittu yläraja menee 60 prosentissa. Maassa seurataan myös omaa tiukempaa mittaria.

Eläketilien varoja ei tällä hetkellä lasketa kansantalouden tilastoinnissa tasapainottamaan julkista taloutta. Suomessa työeläkkeiden osittainen rahastointi on mukana parantamassa julkisyhteisöjen lukuja – mutta vain tilastollisesti. Ilman tätä Suomikin rikkoisi sääntöjä ja altistaisi itsensä voimakkaammalle ulkopuoliselle ohjaukselle. Sama vaikutus olisi voitu periaatteessa saada aikaan Puolassakin ilman kaappausta eli muuttamalla tilastointia. Maksuperusteiset eläketilit eivät kuitenkaan ole kollektiivista rahastointia ja sosiaalivakuutusta, kuten työeläkkeiden rahastointi meillä.

Puolan keskuspankin mukaan takavarikolla saatiin ylimääräistä elvytysvaraa investointeihin ja kulutuskysynnän ylläpitämiseen. Toivottavasti fyrkat ei mene ns. syöntivelkaan. Sijoittajien luottamus ja kurssit rapisivat alas Puolan pörssissä välittömästi tempauksen jälkeen.

Valtion mielestä pakolliset eläketilit eivät ole yksityisen omaisuuden suojan piirissä, koska valtio joutuu kantamaan lopulta kaikki riskit eläketurvassa. Puolan eläketilien alkuperäinen ajatus kuitenkin oli juuri täydentää maan kehnoa eläketasoa ja vähentää julkisen talouden riskejä väestön vanhetessa. Ne paljastuivat sudeettirahastoiksi, jotka palasivat valtion hellään huomaan, kun suhdanteet ja politiikka muuttuivat. Oikeudellisia kysymyksiä ei ole vielä puitu loppuun asti.

Eläketili tuli, eläketili meni! Kaappausten vaikutukset näkyvät aikanaan heikennyksinä puolalaisten eläkkeissä, jos parannuksia muihin etuuksiin ei tehdä. Niissä maissa, missä eläkkeisiin tarkoitetut rahat ovat alttiina kaappauksille, tauti todellakin on edennyt epidemiaksi asti. Suomalaisilla on tähän toimintaan sopiva kansanviisaus: helpotus housuihin talvisäässä lämmittää vain pienen hetken.

Sosiaalisesta ulottuvuudesta toisiin maailmoihin

Ne meistä, jotka elävät niin sanotussa reaalimaailmassa, ovat tottuneet hahmottamaan ympäristöä neljän ulottuvuuden kautta: pituuden, leveyden, syvyyden ja ajan. Oma paikka maailmankaikkeudessa löytyy yleensä näitä elementtejä pallottelemalla.

Viime viikon Brysselin matkan aikana TELAmiehen aika-avaruus kaareutui omituisesti. En tiedä johtuiko se ydineurooppalaiseen lounaaseen rouhittujen huhtasienien jäämistä yhdistettynä hotellihuoneessa töllöttämäni Star Trek Into Darkness -elokuvan kvanttisulkeisiin.

Aika ainakin häviää tarkkaillessa sydäneuroopan pulssia. Tapaamisia ja kokouksia on minuuttiaikataulun mukaan. Lisäksi kaupungin logistiikka asettaa rajoitteita, sillä vaikka tiedät koordinaatit, päivä loppuu yleensä kesken. Näppäimistön reunallekin voi hukkua. Informaatiovirran perkaamisessa vierähtää tuokioita, kotvia ja toveja.

Joidenkin teoreettisen fysiikan käsitysten mukaan oman maailmamme ulkopuolella sijaitsevia ulottuvuuksia ja näissä sijaitsevia rinnakkaistodellisuuksia voi olla jopa rajattomasti. Ei olekaan enää kerettiläistä sanoa, että Brysseli on kuin toinen maailma, sillä komissio julkisti eilen (2.10.2013) itsekin uuden ulottuvuuden tiedonannon. 

Euroopassa on menty velkakriisin aikana talous edellä, jolloin niukkuusdoktriinin sosiaaliset seuraukset ovat jääneet vähemmälle seurannalle. Talous- ja rahaliiton sosiaalinen ulottuvuus on ollut EU-politiikan agendalla jo jonkin aikaa. Se on ollut mukana sen tiekartan piirtäjäksi valikoituneen Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan Herman Van Rumpuyn remmin esityksissä. Komissiollakin on oma pitkän aikavälin pohjapiirustuksensa EMU:n tulevaisuudesta, jossa vedetään myös sosiaalipoliittisia viivoja.

Aina työmarkkinaosapuolista lähtien, sosiaalisen ulottuvuuden käsite on juuri sitä, mitä eri tahot haluavat siinä nähdä. Yhteistä on usein sosiaalipolitiikan alaan kuuluvien kysymysten nykyistä suurempi painoarvo.

EMUn sosiaalisen ulottuvuuden rakentaminen korostaa jäsenvaltioiden ja EU:n toimivaltaan liittyviä jännitteitä. Sosiaalipolitiikka, kuten sosiaali- ja työllisyysasiat kuuluvat pääasiassa jäsenvaltioiden vastuulle. Varsinkin eläketurva on kansallisen päätöksenteon ytimessä. Kysymys kuuluukin: kuinka pitkälle voidaan mennä ilman perussopimusten uusimista?

Ei kovin pitkälle, sillä vaikka tiukentunut julkisten talouksien valvonta ja ohjaus on jo kaventanut kansallista liikkumavaraa myös sosiaalipolitiikassa, on suurempi yhteisvastuullisuus ja "fiskaalinen unioni" vielä kaukaista utopiaa. Ne ovat kuitenkin mukana pitkän aikavälin visioissa. Eri maiden sosiaalipolitiikka on muodostunut jokaisen omista lähtökohdista.

Jotain kertoo sekin, että komission nettisivuilla kirjallisuuspalkinnon saajista kertonut uutinen painettiin isommalla kuin sosiaalisen ulottuvuuden tiedonanto. Tämä kuvaa myös aloitteen pohjustajan (EMPL) painoarvoa suhteessa muihin komission pääosastoihin, lähinnä talouden ja rahoituksen pääosastoon. Tiedonannon kolmessa lyhyen aikavälin tavoiteessa ei ole konkretiaa aidoista yhteisvastuullisuuden elementeistä, rajat ylittävistä talousshokkien suhdannetasaajista tai merkittävien talousuudistusten etukäteisarvioinnista. 

Hienoa (ja harvinaista) oli, että jäsenvaltioiden toimivalta tunnustettiin suhteellisen vahvalla tavalla. Suunnitelmiin kuuluu myös, että työmarkkinaosapuolet otettaisiin paremmin mukaan vuotuiseen talouden ohjausjaksoon ja maakohtaisten suositusten muotoiluun sekä EU-tasolla että kotimaassa. Mukana olisivat ne, joiden tontille monet Eurooppalaisen lukukauden teemat epäilemättä osuvat.

Sosiaalipolitiikan tuottamaa lopputulosta halutaan jatkossa mitata entistä tarkemmin. Tähän on monessa kriisimaassa varmasti inhimillisesti perusteltu tarve. Työllisyyttä, köyhyyttä ja tulonjakoa koskevia mittareita aiotaan ottaa nykyistä merkittävämmällä painolla talouden ohjausjaksoon, jopa makroekonomisen epätasapainon tarkkailun yhteyteen. Niiden rikkomisesta ei kuitenkaan toistaiseksi ole seuraamassa sanktioita.

Etukäteen kohuttu kansallisten talousuudistusten etukäteistarkastus EU-tasolla (ex-ante) on toivottavasti menossa jatkossa jo olemassa oleviin EU:n poliittisiin prosesseihin, joissa keskityttäisiin tietojen keräämiseen ja parhaiten käytäntöjen vaihtamiseen. Subsidiariteetille tulisi näin ollen vahva tuki ja merkittävien uudistusten arviointiin ei sisältyisi talouskurin kaltaisia sääntelyn elementtejä, mikä olisi enemmän kun lohdullista.